Olen erinäisistä syistä käytännössä katsoen asunut Liinan luona viimeiset vajaa kolme viikkoa. Eilen kuitenkin pakkasin tavarani ja suuntasin kohti tuttuakin tutumpaa betonihelvettiä. Koko tänä aikana olen käynyt kotona vain kääntymässä ja senkin olen tehnyt silmät kiinni, jotten olisi joutunut kohtaamaan todellisuutta, joka odotti asunto numero 29:n oven takana.
Eilen kuitenkin keräsin kaikki henkiset voimavarani ja avasin tuon oven pitäen silmiä väkisin auki. Eipä sujunut kivutta tämän Tuhlaajatytön kotiinpaluu: viimeaikaisen elämänhallintani täydellinen kaaos näkyi joka nurkassa ja suorastaan läimi poskille heti kun sain suljettua oven takanani. Loppupäivä meni sujuvasti peiton alla stressipäänsäryn kaadettua mut sänkyyn. Aamulla herättyäni surkeasti nukutun yön jälkeen istahdin sohvalle sytyttämään röökiä ja pohtimaan, miten saisin siivottua viime kuukausien henkisen vankilan jäännökset pois myös asunnostani, kun pää tuntuu olevan siitä jo aika lailla vapaa. Haluan asunnosta taas kodin: kodin, jossa viihdyn ja haluan viettää aikaa, enkä miettisi vain koko ajan turvapaikkaa, jonka olen rakentanut 15 minuutin bussimatkan päähän.
Kaikkihan tietävät, että muutos alkaa vanhan hyvästelemisellä. Siksi yritänkin saada kerättyä itseni ja siivota asuntoni, vaatehuonetta myöten, jotta voisin taas tuntea olevani vapaa omien seinieni sisäpuolella. Ehkä joudun taas keksimään sinne jotain uutta (viimeisen "puhdistuksen" seurauksena maalasin makuualkovin seinän limenvihreäksi ja hankin maailman ihanimmat kirkkaanoranssit silkkiverhot. Ja uuden maton, kirjahyllyn sekä värikkäitä koristetyynyjä), mutta jokainen uudistus on askel kohti parempia päiviä omassa kodissa.
Haluan kodistani taas kodin. Bussimatkan päässä oleva turvasatama on minulle toinen koti, mutta kaksi ihmistä 30 neliön yksiössä tekee helposti toisensa seinähulluiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti