Mun täydellisen hyvä, toimelias ja aikaansaava mieliala muuttus n. sekunnin sadasosassa järkyttävän kokoiseksi kyrväksi suoraan keskelle mun otsaa.
Tekis mieli avata ikkuna ja haistattaa vitut koko Lausteelle, tai vielä parempaa: ihan koko maailmalle.
Tekis mieli repii taulut seiniltä ja hakata reikiä oviin.
Tekis mieli ravistella oikein kunnolla ensimmäistä vastaan tulevaa ihmistä.
Tekis mieli, tekis mieli, tekis mieli.
Niin, todellakin tekis mieli.
En ole pitkään aikaan tuntenut näin raivokasta vitutusta, varsinkaan kun sille ei oikeastaan ole syytä. Ja lukemani lause, joka tän olotilan laukaisi oli oikeasti aika turhanpäiväinen eikä sen sisältö todellakaan pitäisi aiheuttaa tällaista olotilaa. Ehkä tää onkin vain viime kuukausien aikana patoutunutta harmia, ärsytystä ja suoraa rehtiä vitutusta, jonka olen päällystänyt hieman erilaisella sokerikuorutteella ja sen jälkeen tunkenut sen niin tiukkaan pakettiin jonnekin mieleni perukoille, et nyt se tuntuu pommilta, joka räjähtää talon sisällä. Talon ollessa mun ikioma ja rakas pääkoppa. Alkaakohan mun mielen seinät pikkuhiljaa rakoilla liitoksistaan, eikä ihan niin pikkuhiljaakaan?
Mutta koska olen minä, enkä kukaan muu, hengähdän syvään, sytytän tupakan ja tartun pepsi maxilla täytettyyn lasiin. En toteuta edellä mainittua "Tekis mieli" -listaa, koska eihän se ole sopivaa tai hyvien käytöstapojen mukaista. Ei, vaan minä alan kärsivällisesti paikata mieleni seiniä. Tosin ykkösenä oleva paikka-aine ei nyt ole vaihtoehto, joten joudun tyytymään sitä seuraaviin vaihtoehtoihin. Eli tässä tapauksessa ikuiseen tyyneyteen, jota koitan itsessäni vaalia, vaikka joskus tuntuu ettei siitä ole kuin rippeet jäljellä. Ehkä sekin palautuu pikkuhiljaa.
Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Vittu, että mä vihaan tällä hetkellä sanaa pikkuhiljaa. Ja siihen usein liitettyä fraasia "päivä kerrallaan". Ei, mä en halua ottaa hetkeä kerrallaan tai varsinkaan kulkea pienin askelin. Mä haluan mennä kovaa ja mahdollisimman suurin harppauksin, niin et päivät ja viikot vaan vilisee silmissä, eikä niistä pysy oikein enää laskuissakaan mukana. Haluan olla mun elämän tavoitteissa, ennenkuin oikeastaan edes alan tekemään mitään niiden eteen. Haluan pikakelata tietyt asiat mun elämässä, ihan vain nähdäkseni onko tarinalla edes onnellista loppua. Et kannattaako se kuuluisa eteneminen pienin askelin, vai hidastelenko ihan turhaan.
Nyt kuitenkin palaan alkuperäiseen suunnitelmaan: suljen silmät, sytytän röökin ja juon lasin limpparia.
Houkuttelen viimeiset tyyneyden rippeet mielen etualalle ja unohdan koko vitutuksen aallon.
Huoh, pitäisköhän tarkistaa lääkitys?
Eiku ainiin, enhän mä niitäkään ole muistanut syödä varmaan kahteen kolmeen kuukauteen.
Omaa syytäni siis tämäkin episodi.
Nyt vain henkäisen syvään ja vedän hymyn kasvoille, kyllä tämä tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti