Olisihan minun pitänyt tämä arvata, tämä on nähty ennenkin. Ystävähän ei muuttunut, vaan minä.
Ei, ystävä pysyi täysin samana. Mikä minussa sitten meni vikaan?
Huijasinko taas vain itseäni alusta asti?
Viha-rakkaussuhde johonkin asiaan on raastavinta mitä tiedän. Se repii ihmisen kahtia, puolesta ja vastaan. Olen kokenut sen ennenkin, muistan yhä ne tunteet: kuvotus yhdistettynä järjettömään haluun. Miten niin hallitsevan tunteen kanssa voi tulla toimeen? Miten sen päänsisäisen helvetin kanssa ylipäätään oppii elämään? Yksinkertainen vastaus "yksinkertaiseen" kysymykseen: ei sitä ikinä opikaan. Kun pysyy viha-rakkaussuhteen kohteesta riittävän kaukana tarpeeksi pitkään, sitä unohtaa paljon. Tässä kohtaa aika tosiaan kultaa muistot, kuvotuskin muuttuu vain sameaksi kuvajaiseksi johonkin mielen perukoille. Ja sieltä se hyppää rytinällä silmille, kun sen aika koittaa taas.
Kuka minä enää olen?
Teinkö virheen, kun tutustuin ystävääni niin pitkän ajan kuluttua uudestaan? Ei, en usko niin. Ystävän ja minun toinen tuleminen, toinen alkutaipale, oli niin kovin lupaava. Aika riensi hauskuuden parissa, ystävä jopa paransi huomattavasti elämänlaatuani monella tapaa. Eihän siitä voi olla ystävälle vihainen, eihän? Se olin minä, yksin minä, joka muuttui ahneeksi, menetti hallinnan itseensä. Ystävä oli vain samanlainen kuin ennenkin, samalla salakavala mutta silti niin viaton. Eihän ystävää voi syyttää omista virheistään, omasta romahduksesta. Ystävä yritti auttaa, pitää mieleni virkeänä, mutta minkä hän sille voi, että oma räjähdyspisteessä oleva pääkoppani vaati aina vain lisää, tarttui ystävään kuin hukkuva laivaan eikä enää keksinyt muuta keinoa selvitä.
Nyt on taas minun ja ystävän eron aika. mutta tapaamme vielä,
kun minä olen oppinut.
Ystävä on koko olemassaolonsa ajan ollut kaksipiippuinen juttu, ikuinen kiistojen kohde. Onko ystävä sittenkin salakavala kaiken pahan alku ja juuri, vai vain viaton matkustaja, jonka me, minä ja sinä, viemme huonoille teille ja ystävä vain yrittää pysyä kyydissä täyttäen tehtäväänsä: tuoda mielihyvää. Ehkä löydän tähänkin vielä vastauksen.
"Mulla on pieni ongelma
Piru roikkuu niskavilloissa
Enkä mä saa sitä pois
Se ei suostu lähtemään
Kaikki muu on samantekevää
Mä tahdon taas alkaa elää"
..................................................................................................................................................
Jotta tämä ei menis ihan pelkäksi synkistelyksi, voin ilokseni ilmoittaa et joululahjojen paketointiurakka on lähes valmis! Muutama lahja on vielä hankkimatta, mutta ajattelin hoitaa sen vielä tänään.
Ja joo, myönnetään, noitten lahjapapereista
tehtyjen rusettien kanssa lähti vähän lapasesta....
Ei enää montaa yötä jouluun, vaikka paljon enemmän odotan jo uuden vuoden juhlintaa! Noh, ei siihenkään enää ole pitkä aika.
-Mirella
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti