Kyllä, olet kokenut sen?
Hyvä, niin minäkin.
Se on hirveää, täysin musertavaa tajuta, että lähes kaikki mitä sillä hetkellä teet on täysin idioottimaista ja typerää. Ja sitten alat kyselemään itseltäsi: "miksi ihmeessä olen tehnyt tämän kaiken?" Ja ne syyt, voi ne syyt... Sitä keksii mitä järjettömämpiä tekosyitä ja selityksiä, miksi tämä kaikki olisi jotenkin järkevää tai edes yleishyödyllistä.
Vielä pahempaa on se, kun sitä idioottimaisuutta haluaa ihan omasta vapaasta tahdosta jatkaa uskotellen itselleen, että kaikki ne salaiset unelmat käyvät vielä toteen, jos vain jatkan tätä..
"Ehkä hän vielä huomaa minut.."
...
"Ehkä hän rakastaa minua enemmän.."
...
"Jos jaksan tarpeeksi kauan tätä, minusta tulee viimein onnellinen.."
Yleensä se johtaa vain tietyn ajan kuluessa katkeruuteen ja totaaliseen turhautumiseen. Varsinkaan, kun ne toiveet, jotka uskoo toteutuvan jatkamalla idioottimaisuutta, eivät toteudu.
Itse olen hyvin kiltti ja monella tapaa antelias ihminen. Ne, jotka minut tuntevat, vahvistavat tämän varmasti. Antaisin lähes kaiken mitä omistan, jos elämässäni on ihminen, joka tarvitsee sitä minua enemmän. Jotkut pitävätkin minua tekopyhänä teeskentelijänä, luulevat että käytän kiltteyttä vain manipulaation ja vallan välineenä. Joskus toivonkin, että asia olisi niin. Silloin en saisi itse jatkuvasti turpaani. Kiltteys on nykypäivänä täyttä idioottimaisuutta, eikä kukaan arvosta idioottia. Pitäisi olla röyhkeä, äärettömän itsekäs ja kova, jotta pysyy huipulla.
Kiltteydellä on myös kääntöpuolensa. Kiltti ihminen saa usein mitä suurinta mielihyvää toisten auttamisesta, miellyttämisestä, palvelemisesta ja hemmottelusta. Itse ainakin kuulun tähän kastiin. Teen sen pyytettömästi enkä odota vastapalveluksia, odotan vain yhtä asiaa: sitä, että minua ja sitä mitä teen, arvostetaan eikä oteta itsestäänselvyytenä. Jos huomaan toisen vain käyttävän kyseistä luonteenpiirrettäni hyväksi, mielenkiinto tehdä yhtään mitään toisen hyväksi tippuu hyvin nopeasti. Muutun mitä lämpimimmästä ihmisestä jäätävän kylmäksi alta kolmen sekunnin, kun mun rajani tulee vastaan. En voi sanoa, että minusta saa ikuisen vihollisen, mutta mua on hyvin vaikea lämmittää enää takaisin samaksi.
Katkeruus on merkki siitä, että on antanut liikaa väärään kohteeseen.
Kyllä, me kaikki annamme joskus liikaa väärään kohteeseen. Me kaikki olemme joskus katkeria. Siitä on vain päästävä yli, jotta voisimme jatkaa ja kehittyä. Monet katkeroituneet ja pahantuuliset ihmisvihaajat olivat joskus kilttejä ja saivat pettyä liian monta kertaa. Itse en kuitenkaan aio antaa katkeruudelle valtaa elämässäni. Kiltti olen ja kilttinä aion pysyä, koska vain siten koen eläväni arvokasta elämää. Mielummin annan kuin otan. Tehkööt tämä minut sitten idiootiksi, minun kohdallani ylpeäksi sellaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti