Tarinoita auringosta

Kerro mulle auringosta
Avaruuden äärettömyydestä
Kerro mulle vapaudesta
Sen kevyestä askelluksesta
Kerro mulle linnuista
Niiden siivistä ilmaa halkovista

Kone, joka hengittää elämääni
On vain metrin pituisen johdon päässä
Sydämen sykkeen tahdissa
Se johto imee energiansa verkkovirrasta

Näissä kylmissä huoneissa
Veri pakenee kasvoista
Solumyrkyt virtaa suonissa
Ihmisrauniot lojuvat nojatuoleissa

Ja salaa toivovat vieraan ei-toivotun selkäytimistään poistuvan

Siis kerro mulle auringosta
Sen valosta valkoisesta
Ja uudesta kalpeasta aamusta
Kun etäpesäke löytyi jostain muualta

Idiootti! eli kiltin ihmisen manifesti

Tiedätkö sen tunteen, kun teet jotakin asiaa (usein jonkun toisen hyväksi) ihan rauhassa ja sitten se yhtäkkiä iskee, se valtava oivallus ja valaistuminen: "minähän olen ihan täysi idiootti".

Kyllä, olet kokenut sen?

Hyvä, niin minäkin. 

Se on hirveää, täysin musertavaa tajuta, että lähes kaikki mitä sillä hetkellä teet on täysin idioottimaista ja typerää. Ja sitten alat kyselemään itseltäsi: "miksi ihmeessä olen tehnyt tämän kaiken?" Ja ne syyt, voi ne syyt... Sitä keksii mitä järjettömämpiä tekosyitä ja selityksiä, miksi tämä kaikki olisi jotenkin järkevää tai edes yleishyödyllistä. 

            Vielä pahempaa on se, kun sitä idioottimaisuutta haluaa ihan omasta vapaasta tahdosta jatkaa uskotellen itselleen, että kaikki ne salaiset unelmat käyvät vielä toteen, jos vain jatkan tätä.. 

"Ehkä hän vielä huomaa minut.."

...

"Ehkä hän rakastaa minua enemmän.."

...

"Jos jaksan tarpeeksi kauan tätä, minusta tulee viimein onnellinen.."

Yleensä se johtaa vain tietyn ajan kuluessa katkeruuteen ja totaaliseen turhautumiseen. Varsinkaan, kun ne toiveet, jotka uskoo toteutuvan jatkamalla idioottimaisuutta, eivät toteudu. 

                Itse olen hyvin kiltti ja monella tapaa antelias ihminen. Ne, jotka minut tuntevat, vahvistavat tämän varmasti. Antaisin lähes kaiken mitä omistan, jos elämässäni on ihminen, joka tarvitsee sitä minua enemmän. Jotkut pitävätkin minua tekopyhänä teeskentelijänä, luulevat että käytän kiltteyttä vain manipulaation ja vallan välineenä. Joskus toivonkin, että asia olisi niin. Silloin en saisi itse jatkuvasti turpaani. Kiltteys on nykypäivänä täyttä idioottimaisuutta, eikä kukaan arvosta idioottia. Pitäisi olla röyhkeä, äärettömän itsekäs ja kova, jotta pysyy huipulla.

                Kiltteydellä on myös kääntöpuolensa. Kiltti ihminen saa usein mitä suurinta mielihyvää toisten auttamisesta, miellyttämisestä, palvelemisesta ja hemmottelusta. Itse ainakin kuulun tähän kastiin. Teen sen pyytettömästi enkä odota vastapalveluksia, odotan vain yhtä asiaa: sitä, että minua ja sitä mitä teen, arvostetaan eikä oteta itsestäänselvyytenä. Jos huomaan toisen vain käyttävän kyseistä luonteenpiirrettäni hyväksi, mielenkiinto tehdä yhtään mitään toisen hyväksi tippuu hyvin nopeasti. Muutun mitä lämpimimmästä ihmisestä jäätävän kylmäksi alta kolmen sekunnin, kun mun rajani tulee vastaan. En voi sanoa, että minusta saa ikuisen vihollisen, mutta mua on hyvin vaikea lämmittää enää takaisin samaksi. 

Katkeruus on merkki siitä, että on antanut liikaa väärään kohteeseen.

Kyllä, me kaikki annamme joskus liikaa väärään kohteeseen. Me kaikki olemme joskus katkeria. Siitä on vain päästävä yli, jotta voisimme jatkaa ja kehittyä. Monet katkeroituneet ja pahantuuliset ihmisvihaajat olivat joskus kilttejä ja saivat pettyä liian monta kertaa. Itse en kuitenkaan aio antaa katkeruudelle valtaa elämässäni. Kiltti olen ja kilttinä aion pysyä, koska vain siten koen eläväni arvokasta elämää. Mielummin annan kuin otan. Tehkööt tämä minut sitten idiootiksi, minun kohdallani ylpeäksi sellaiseksi.

"Ja me toivotamme ikävää, synkkää, kylmää, pimeää ja oikein surullista joulua!"

Joulu oli ennen yksi ehdoton suosikkijuhlani, ehkä jopa se kaikista paras koko vuotena. Muistan, kun lapsena innostus ja huuma alkoi heti joulukuun alettua, kun koulussa alettiin askarella joulukoristeita ja -kortteja, sai avata ensimmäisen luukun suklaakalenterista (tai mikä vielä parempaa, äitin tekemästä juuttikangaskalenterista, jossa oli 24 taskua ja joka aamu yhteen taskuun ilmeistyi jotain askartelutarvikkeita, kyniä ja muita pieniä juttuja!) ja kotiakin alettiin pikkuhiljaa koristella jouluiseksi. Joka vuosi mentiin kirkkoon kuuntelemaan kauneimmat joululaulut, varsinaisessa joulukirkossa harvemmin kävimme. Aatonaattona kuusi tuotiin sisään ja siihen laitettiin kynttilät, mutta loppukoristelu tapahtui vasta aattoaamuna samalla kun telkkarista pauhasi Joulupukin Kuumalinja ja Lumiukko. Aamupäivällä syötiin riisipuuroa ja odotettiin iltahämärään, jolloin koko perhe kokoontui herkkuja notkuvaan pöytään syömään yhdessä. Parasta oli, kun ruuan jälkeen lähdettiin iskän kanssa etsimään joulupukin jälkiä lähikaduilta ja aina kun tulimme takaisin lahjat olivat mystisesti ilmestynet kuusen alle. Koska perheemme ei koskaan ole ollut uskonnollinen, meillä joulu on aina keskittynyt rentoutumiseen, hyvään ruokaan, lahjoihin ja tärkeimpänä perheen yhdessäoloon.
            Nykyään joulu tuntuu olevan vain yksi tavanomainen juhlapyhä muiden joukossa, siitä on hävinnyt kaikki se taianomaisuus ja päivä tuntuu sujuvan rutiinilla läpi. Toki nautin rentoutumisesta, lahjojen antamisesta ja hyvästä ruuasta, mutta se ei tunnu enää samalta, ei kovinkaan erityiseltä. Suurin syy on varmasti hajanaisuus, jolla perhe kokoontuu. Kun veljillä on jo omat perheensä, aatto tuntuu olevan kauhean aikataulutettu: vanhempi veljistä tulee vaimonsa kanssa sillon ja sillon, mutta eivät voi viipyä kauan kolmen koiran takia, toinen veli tulee vaimoineen ja lapsineen taas ihan toiseen aikaan ja jatkavat kiireellä viettämään loppujoulua vaimon sukulaisten luokse. Itse taas kaipaisin välillä yksinoloa ja haluaisinkin jo kotiin, mutta tiedän äitini harmistuvan, jos en jää ainakin yhdeksi yöksi. Ensi joulun ajattelinkin viettää ihan omassa kodissani yksin ja kutsua vain parhaan ystäväni rentoutumaan kanssani, jos hänellä ei ole muita suunnitelmia. Koristelisin kodin kunnon joulutunnelmaan ja tekisin itse kaikki jouluruuat, enkä istuisikaan valmiiseen pöytään. Noh, onneksi tuohon on vielä vuosi aikaa, mieli ehtii muuttua moneen kertaan.
                Tämä joulu sujui multa lähinnä nukkuen, olen ollut viikonlopusta asti hieman flunssassa ja aattoaamuna se sitten iski kunnolla: en jaksanut pysyä edes hereillä, muuten kuin ruokailujen ajan. Joulupäivänä kiirehdinkin jo takaisin Turkuun, en pelkästään pupun hoidon takia, vaan koska huomasin ärsyyntyväni jatkuviin herätyksiin ja meteliin, enkä halunnut alkaa äksyilemään vanhemmilleni. Halusin myös nopeasti takaisin Turkuun siivotakseni Liinan luona, jotta voisin edes vähän ilahduttaa hänen joulun sujuttua ei-niin-hyvin. Ja paras juttu koko joulussa oli Liinan järjestämä aarteenmetsästys, jossa poukkoilin ympäri hänen kotiaan kirjelappusissa olevien vihjeiden perusteella ja löysin kolme lahjaa! Ihan parasta! Nyt alan suunnittelemaan uutta vuotta, josta toivon mukaan tulee paras ikinä (vaikka se ei sujuisikaan täydellisesti, tämä varmasti voittaa viime vuoden lapsenvahtina olemisen).

Olen tainnut olla erityisen kiltti tyttö tänä vuonna.
Sikamakee matto, patalappu ja pöllöavaimenperä löytyi Liinan aarteenmetstästyksestä.
Tontun sain kummeiltani.
Nuottikirjat ja lahjakortit vaatekauppoihin tulivat vanhemmilta.
Kaksi apinapyyhettä sain veljetä ja hänen vaimoltaan.

 Loppuun vielä luvattu kuva valmiista hamahelmimobilesta, jonka väkersin Liinalle.

Melkeen Elvis

Tähän uudistautumisen tarpeeseen/pakkoon kai kuuluvat myös satunnaiset tyylimuutokset ja niiden ylilyönnit.Tein vähän kokeilua hiuksilla ja meikillä uutta vuotta silmällä pitäen, ehkäpä mut voi pongata silloin Turun yöelämästä kyseinen elvistukka liehuen. Ohessa muutama kuva unettoman yön aiheuttamasta hullutuksesta.

Olen aina ollut herkkä innostumaan ja aloittamaan kaikenlaista, kuten kutomaan epämääräistä vauvan nuttua (josta kiinnostuksen loputtua muotoutui liivi, kun en jaksanut hihoja enää tehdä) tai aloittamaan jotain uutta ja hienoa harrastusta (tässä kohtaa ne väliinputoajat ovat vahvasti liittyneet monen vuoden törkyhintaseen

kuntosalikorttiin tai kahvakuulailuun. Kyseinen kahvakuula on lokakuusta asti lojunut milloin missäkin nurkassa), mutta aina mun mielenkiinto lopahtaa lähes kaikkeen. Olen ehtinyt aloittaa mm. venäjän, heprean ja arabian kielten opiskelun, nukketalon rakentamisen, hathajoogan, sanataiteen alkusoitto -kurssin sekä noin miljoona muuta asiaa. Pitkäaikaisin harrastus, piano, on roikkunut jotenkuten matkassa mukana jo neljätoista vuotta. Mutta nyt! Nyt mä olen pärähtänyt aivan täysin peruuttamattomasti hamahelmiin! Innostuin jopa niin, että olen koko yön väkrännyt Liinalle hamahelmistä tehtyä mobilea.

Mobilen yläosana on erään pallogrillin ritilä, höystettynä ihanan vaaleanpunaisilla nauhoilla, joilla se tulee kattoon kiinni.

Kuvan tikut (joihin on myös pujotettu yllätys yllätys: hamahelmiä!), joista tulee mobilen runko, on dyykatusta pyykkitelineestä revittyjä rautalankoja.

Myöhemmin kuvaa valmiista mobilesta, aion nimittäin saada sen tän vuorokauden puolella valmiiksi!

Kaksipiippuisen värkin varjossa

Miten jostain niin ihanasta asiasta voikin yhtäkkiä tulla paha? Asiasta, josta ennen oli minulle niin paljon iloa ja hyötyä, miten ystävästä yhtäkkiä tuli vihollinen? Taas.

Olisihan minun pitänyt tämä arvata, tämä on nähty ennenkin. Ystävähän ei muuttunut, vaan minä.
Ei, ystävä pysyi täysin samana. Mikä minussa sitten meni vikaan?

                                            Huijasinko taas vain itseäni alusta asti?

Viha-rakkaussuhde johonkin asiaan on raastavinta mitä tiedän. Se repii ihmisen kahtia, puolesta ja vastaan. Olen kokenut sen ennenkin, muistan yhä ne tunteet: kuvotus yhdistettynä järjettömään haluun. Miten niin hallitsevan tunteen kanssa voi tulla toimeen? Miten sen päänsisäisen helvetin kanssa ylipäätään oppii elämään? Yksinkertainen vastaus "yksinkertaiseen" kysymykseen: ei sitä ikinä opikaan. Kun pysyy viha-rakkaussuhteen kohteesta riittävän kaukana tarpeeksi pitkään, sitä unohtaa paljon. Tässä kohtaa aika tosiaan kultaa muistot, kuvotuskin muuttuu vain sameaksi kuvajaiseksi johonkin mielen perukoille. Ja sieltä se hyppää rytinällä silmille, kun sen aika koittaa taas.

                                                      Kuka minä enää olen?

Teinkö virheen, kun tutustuin ystävääni niin pitkän ajan kuluttua uudestaan? Ei, en usko niin. Ystävän ja minun toinen tuleminen, toinen alkutaipale, oli niin kovin lupaava. Aika riensi hauskuuden parissa, ystävä jopa paransi huomattavasti elämänlaatuani monella tapaa. Eihän siitä voi olla ystävälle vihainen, eihän? Se olin minä, yksin minä, joka muuttui ahneeksi, menetti hallinnan itseensä. Ystävä oli vain samanlainen kuin ennenkin, samalla salakavala mutta silti niin viaton. Eihän ystävää voi syyttää omista virheistään, omasta romahduksesta. Ystävä yritti auttaa, pitää mieleni virkeänä, mutta minkä hän sille voi, että oma räjähdyspisteessä oleva pääkoppani vaati aina vain lisää, tarttui ystävään kuin hukkuva laivaan eikä enää keksinyt muuta keinoa selvitä.

                                  Nyt on taas minun ja ystävän eron aika. mutta tapaamme vielä,

                                                                kun minä olen oppinut.

Ystävä on koko olemassaolonsa ajan ollut kaksipiippuinen juttu, ikuinen kiistojen kohde. Onko ystävä sittenkin salakavala kaiken pahan alku ja juuri, vai vain viaton matkustaja, jonka me, minä ja sinä, viemme huonoille teille ja ystävä vain yrittää pysyä kyydissä täyttäen tehtäväänsä: tuoda mielihyvää. Ehkä löydän tähänkin vielä vastauksen.

"Mulla on pieni ongelma

Piru roikkuu niskavilloissa

Enkä mä saa sitä pois

Se ei suostu lähtemään

Kaikki muu on samantekevää

Mä tahdon taas alkaa elää"

..................................................................................................................................................

Jotta tämä ei menis ihan pelkäksi synkistelyksi, voin ilokseni ilmoittaa et joululahjojen paketointiurakka on lähes valmis! Muutama lahja on vielä hankkimatta, mutta ajattelin hoitaa sen vielä tänään. 

                                              Ja joo, myönnetään, noitten lahjapapereista 

                                              tehtyjen rusettien kanssa lähti vähän lapasesta....

Ei enää montaa yötä jouluun, vaikka paljon enemmän odotan jo uuden vuoden juhlintaa! Noh, ei siihenkään enää ole pitkä aika.

-Mirella

Se on sääli et me ei seota yhdessä

Zen Cafe – Tuhannen kilometrin päässä

Puhelimen kohina

Ei yhteistä kotia

Ikäviä päiviä kun tuntuu epäreilulta

Et me ei voida asua yhdessä

-Sä oot tuhannen kilometrin päässä

Aamulla on ikävä

Päivä siinä välissä menee joten kuten

Mutta sitten illan tullen

Se on rumaa et me ei nukuta yhdessä

-Sä oot tuhannen kilometrin päässä

Mä en tahdo lukea

Minua ei nukuta

Mä en syönyt mitään

Ilman sinua ei enää

Se on paha et me ei taannuta yhdessä

-Sä oot tuhannen kilometrin päässä

Kenelle juttelet nyt

Kuka sun kanssasi on

Nukuitko yksin vai et

Menetkö autolla vai kävellen kouluun

Mä en käynyt pesulla enää tänä aamuna

Mä en kato välitä

Et miltä minä näytän

Se on sääli et me ei seota yhdessä

-Sä oot tuhannen kilometrin päässä

Rumaa et me ei nukuta yhdessä

Minun ihoni kaipaa sun kämmentä

Paha et me ei asuta yhdessä

-Sä oot tuhannen kilometrin päässä

Tuhannen kilometrin päässä

Hmm.. Joulusiivo.

Aattelin pyhittää ainakin puolet tästä viikonlopusta sille kuuluisalle joulusiivolle. On vähän semmonen tekemisen meininki, et vois ihan kaikki kaapit ja nurkat puunata suurennuslasin kanssa, että on sitten joulun jälkeen kiva palautuu kotiin äitin tekemien jouluherkkujen kera. Tosin suurimman osan jouluviikkoa vietän Liinan luona, vahtimassa solakkaa pupuherra Sir Vincent Hyppelistä, mutta kaipa mä jossain kohtaa ennen uutta vuotta ehdin käydä vähän kotonakin rauhoittumassa.

Muuten mun elämässä alkaa pikkuhiljaa puhaltaa uudet tuulet: aion uuden vuoden jälkeen aloittaa sen kuuluisan uuden elämän. Annan itselleni nyt luvan vähän herkutella siihen tammikuun ensimmäiseen päivään asti, jonka jälkeen alkaa taas tiukka kuri laihdutuksen suhteen. Olen tässä viimeisen vuoden aikana erilaisten dieettien, elämäntapamuutosten, pienten apukeinojen ja liikunnan avulla saanut tiputettua sen huimat 41kg (!!) pois, vielä ois 19 kg matkaa siihen ultimaattiseen tavoitteeseen. Nyt viimeisen kuukauden aikana painonlasku on pysähtynyt, jojoillut, jopa yhdessä vaiheessa noussut kilon verran ja alkaa kyllästyttää katsella samoja +/- 2kg lukemia vaa'assa. Säännöllinen lenkkeily, joka on tässä loppusyksyn/talven aikana on vähän unohtunut tulee taas lähes päivittäiseksi rutiiniksi ja sen kaveriksi aion ottaa kahvakuulailun. Tässä kohtaa kiitos äidille, joka ystävällisesti lainasi omaansa, jotta sekin tulisi käyttöön eikä vain pölyttyisi nurkassa.
          Muutenkin mun elämä tulee muuttumaan jokseenkin radikaalisti, sillä aion palata vanhaan absolutisti-elämäntapaani (pois luettuna nikotiini ja kofeiini, niistä en luovu koskaan!) ja vähän jännittää miten se tulee sujuvasti onnistumaan. Onneksi mulla on kuitenkin paras ystäväni tukena ja ennenkin olen saanut elämäni raiteilleen, kun se on alkanut välillä pahastikin lipsua. Ehkä mä vielä joskus löydän tähänkin aiheeseen sen kultaisen keskitien, jonka kanssa elämä sujuisi siten kun itse haluaisin.

Noh, nyt kuitenkin niitä kaappeja luuttuamaan ja katselemaan riittäisikö mun kärsivällisyys noiden pöydällä lojuvien joululahjojen paketointioperaatioon.

Vielä loppuun kuva mun suurimmasta saavutuksesta:

                                                          Tästä....

                                                   Tähän...   -41kg!

                             


-Mirella

Voi nainen lasta kohdussaan kantaa, 
vaan naisenko tehtävä se on? 
Voi mies lapsen alulle laittaa, 
vaan sekö ainoa keino on? 

On meillä teknologia ja taidot
elämää lähes tyhjästä luoda. 
Miksi on siis vieläkin 
niin vaikeaa sitä nykypäivänä esiin tuoda?

Kehitytään, 
vaan mihin suuntaan?