Kerran kävin kattoon silmiin pimeyttä.
Sama mitä teen, niin se pysyy läsnä.
Ypöyksin maailmas synkäs, pimeessä.
Siks onki pieni ihme, et oon tänään tässä.
Ei ketään kelle nauraa, ei ketään kelle huutaa.
En uskaltanu nukkuu, joutu painajaisii tuijottaa.
Monelt meni luottoystävät, ku selkään puukottaa.
Sen jälkeen sama paska läpi uuestaan.
Sitten se iski, pakko alkaa vähän toimia.
Et voi vail pohjakosketusta ruisia.
Nykyään se on mä, joka laivaa ohjaa.
Mää, joka päätän mihin mun päivät johtaa.
Valmiina kohtaan, päähän tippuu vaan sontaa.
Mut meno se, et oon valmiin sen voittaan.
Jos en kulkis täl valaistul polul selkä suorana,
ihan sama, jos oisin syntyny kuolleena.

Totuus, kun se tulee ilmi,
mä lupaan, sulta katkee filmi.
Olo uninen, valoon astuminen,
jääkylmään veteen kastuminen.
Iskee niinku tuhat jääpiikkii sun selkään.
Älä pelkää.
Ota se vastaan, silmät auki.
Kokonaisvaltaisesti nauti.

Reissuvihko osa 2: Toinen Todellisuus

Euforiaa, tuskaa, onnellisuutta, ahdistusta, avartunut mieli 

ja viimein: 

lopullinen irti päästäminen.

24. - 27.07.2014

 Koin tähän astisen elämäni mielettömimmän ja oman olemassaoloni mullistavimman matkan itseeni.

Tämän henkilökohtaisen level uppauksen ympäristönä toimi Mäntyharjun Tiilikkala, 

metsän siimekseen luotu henkeäsalpaava Toinen Todellisuus: Metsäfestival 2014.

Viimeisen vuoden kestänyt odotus oli vihdoin ohi ja Liinan mummin kääntäessä auton Tiilikkalassa sijaitsevalle pikkutielle huomasin paikallaan istumisen vaikeutuvan merkittävästi. Tämän kesän ehdoton kohokohta, josta ollaan unelmoitu enemmän tai vähemmän, aukeni pikkuhiljaa silmieni eteen. Käsinmaalatussa kyltissä oli se sana mihin loppui normaali savolainen maalaismaisema normaaleine ihmisineen ja tavallisine arkineen, johon kuuluvat postilaatikosta tunkevat laskut, tukalassa helteessä normaalia rasittavampaa ja ärsyttävää työntekoa, välinpitämättömyyttä, erimielisyyksiä ja happamia naamoja. Kyltissä lukeneen Metsäfestival 2014 -tekstin vieressä oli nuoli, joka osoitti suunnan aivan toisenlaiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan jossa jokainen on hyvällä tuulella, hymyilevät ja juttelevat vieraille. Maailmaan jossa jokainen kerää jokaisen oman (ja vähän muidenkin) roskansa ja jonne jokainen lipun ostanut festarivieras on tullut vain ja ainoastaan nauttimaan. Nauttimaan luonnosta, musiikista, ihmisistä. Itseaiheutetuista fiiliksistä, jotka vain paranevat koko ajan, fiiliksiä joihin liitettynä sana "nauttia" on aivan liian laimea ja riittämätön kuvaus.

Rannekkeen lunastamisen ja ympäristömaksun suorittamisen jälkeen suunnattiin askeleemme aivan täyteen tumpatut (olin varautunut suurinpiirtein mihin tahansa eteentulevaan tilanteeseen) reppu ja rinkka selässä leirintäalueelle vievää metsätietä kohti. Hetken kävelyn (ja luultavasti litran verran vuodatetun hien) jälkeen peltomainen aukea tuli esiin puiden takaa, jossa muutama hassu ihminen oli jo pystyttämässä omia leirejään, jotka tulevat seuraavan neljän päivän aikana toimittamaan kodin ja oman turvapaikan virkaa. Varjoisa läntti pusikoiden katveessa kulkutien läheisyydessä valikoitui meidän väliaikaisen kodin perustuspaikaksi. Paikka oli muuten todella hyvä, mutta muutaman tunnin päästä totuus varjopaikasta paljastui, kun keskipäivän kuumin aurinko porotti suoraan meidän telttaan. Olimme kuitenkin jo kasaneet mun pikkuruisen kahden hengen kupoliteltan (ja onnistuttiin siinä vielä yllättävän nopeasti ja näppärästi!) ja aseteltu toinen mukana olleesta kahdesta pressusta terassiksi teltan eteen, unohtamatta tietenkään sateenvarjoista, kotinarusta ja sellasista jämäkistä klipsuista rakennettua aurinkovarjoinstallaatiota, jotta saimme varjoa pikku pressuterassillemme. Nostatettiin hyvä fiilis heti kun mahdollista ja istuskeltiin Liinan kanssa terassilla todistelemassa toisillemme, että me nyt todella olemme täällä ja tästä alkaa neljä päivää kestävä kaikkien aistien karnevaali: näkö, kuulo, tunto, maku ja haju ovat kaikki edustettuina, kaikille jotakin.

Pressuterassilla fiilistelyä ennen festarialueelle lähtemistä, aika muikeeta menoa!

Pienen fiiliksen nostatuksen ja terassilla nostatuksen fiilistelyn jälkeen otettiin suunta kohti keskelle metsää johtavan osittain aidatun käytävän alkua ja käytävän portittomalla portilla palloilevia järjestyksenvalvojia kohti. Pintapuolisen kassitarkastuksen jälkeen astuttiin alkuvaiheessa aukealla kulkevaan aidattuun käytävään, joka johdatti meidän satumaiselle metsätielle, jonka varrella oli värillisiä spotteja. Spotit eivät tietenkään keskellä aurinkoista päivää näkyneet mihinkään, mutta niiden olemassaolo kuiskaili lupauksia siitä miten ne muuttavat auringon laskettua metsätien täydelliseksi satumetsäksi, jossa kaikki on mahdollista ja voi tapahtua aivan mitä tahansa. Metsätie päättyi täysin keskelle metsään luotuun nurmiaukioon, jossa oli suorastaan hellyttävän suloinen pieni basaarialue, jonka muodostivat pienet koruja, vaatteita, käsitöitä, harrastusvälineistöä tarjoavat kojut ja ajatuksella sisustetut miniatyyriravintolat uskomattoman laajalla valikoimalla kojujen ja ravintoloiden lukumäärän huomioon ottaen. Nurmikentältä lähti metsäteitä kolmelle eri lavalle: ensimmäisen päivän kiinni olleelle Metsä Stagelle, jossa lukuisat myös reilusti tanssilattian ulkopuolelle sijoitetut uv- ja värivalot yhdistettynä valtavan kokoiseen hiljalleen tuulen mukana liikkuvaan deko, hieman pienempikokoiselle Trailerpark Stagelle, jonka luonnolliseen sahanpurulla päällystetylle tanssilattialle oli jätetty upeita puita sinne sun tänne, jotka toimivat selkänojina puun juurella istuville ihmisille, mutta pystyyn jätetyillä puilla oli toinenkin tärkeä tehtävä: ne nimittäin toimivat koko tanssilavan ylle levittäytyvien sanoinkuvaamattoman upeiden uv-valojen loisteessa suorastaan henkiin heräävien fluorodekojen tukirakenteena, jotta niiden muodostama henkeäsalpaavan upea dekokatto levittyisi koko tanssilattian ylle värispottien ja uv-valojen räjäyttessä yhdessä lavalla olevan valoshown ja korvia huumavan kovalla pauhaavan psytrancen kanssa kaikki aistit päästä varpaisiin valtaavan psykedeelisen nirvanan. Houkuttelevuutensa vuoksi vaikeasti ohitettavan Trailerpark Stagen vierestä kulkeva metsätie vie Trailerparkin taakse, jossa erivärisillä spoteilla valaistun väljän "lehtipuumetsän" taakse on raivattu täysin aukea tanssilattia suuren Drop Zone Stagen eteen ja lavan rakenteisiin heijastetaan upeita visuaaleja täydentämään musiikin ja muiden tanssijoiden luoman fiiliksen antamaa elämystä. Rennompaa ja rauhallisempaa loungemeininkiä tarjosi em. lavoista hieman etäämmälle pystytetty Chill-alue, jossa Arc of Carnival -lava vastasi musiikista ihmisten lekotellessa valkoisten harsokatosten alla suurien, värikkäiden ja uskomattoman yksityiskohtaisten uv-maalausten ympäröimänä. Chillissä oli myös mahdollista päästä hierontaan ja saunaan, jos auringon tuottama lämpö ei ihan vielä riittänyt. Alueella oli myös helvetin pitkän ja kiertoteitä pitkin kiemurtelevan pusikkoisen metsäpolun päähän pystytetty Swamp Stage, nimensä mukaisesti suomättäille rakennettu pikkulava sahanpuruisine tanssilattioineen.

Ensimmäisen festaripäivän kääntyessä pimeään iltaan, koko alue heräsi henkiin tavalla, joka lumoaisi ihmisen kuin ihmisen, vauvasta vaariin vaikka muuten ei tämänkaltaisesta kulttuurista pitäisikään. Pyörimme alueella rauhaksiin, välillä pitkiäkin aikoja istuskellen, koska jokaisella askeleella näkipiiriin tuli jotain uutta pysähdystä vaativaa ihmeteltävää ja fiilisteltävää, jonka takia nopea liikkuminen paikasta toiseen oli käytännössä täysin mahdotonta. Itselläni oli niin sanoinkuvaamattoman hyvä, onnellinen ja rentoutunut olo, et tunsin jossakin kohtaa suurta kiusausta tirauttaa itkua pelkästä onnesta. Vaikka kiertelimme alueella, vietimme eniten aikaa suorastaan nimeämme huutavassa Trailerpark Stagella, istuen puiden juurella ja katsellen hulluna tamppaavaa ihmisten kirjoa, joka oli ehkä randomein otanta ikinä. Kaikenkokoisia, -näköisiä, -ikäisiä, -tyylisiä, -sukupuolisia ja ihmisiä jotka herättivät mussa kysymyksen "Miten helvetissä sunkaltainen ihminen on tänne eksynyt?", koska viisissäkymmenissä olevan kuivakan kirjastonhoitajan näköinen ihminen on viimeinen ihmistyyppi, jonka odottaisi olevan tämänkaltaisessa tapahtumassa. Ei sillä, se oli tosi siistiä nähdä nämä täysin erilaiset ihmiset tanssimassa sulassa sovussa omassa tilassaa, juuri sillä tavalla kun heistä parhaalta tuntui. Itse kiinnitin huomiota tanssivien miesten suureen määrään, koska esim. baarien tanssilattioilla oikeasti tanssivat miehet on häviävän pieni kuppikunta, yleensä se miesten "tanssiminen" kun on joko täysin läpäksi heitettyä ostoskärryt-, virvelinheitto- ja puurokauhamuuveja taikka enemmän tai vähemmän epätoivoista liikehtimistä määränpäänä päästä naisten perseisiin kiinni. Metsässä tanssiminen oli muutenkin täysin eri sfääreissä, kuin yökerhoissa ja ravintoloissa tanssiminen. Kaikki tanssivat täysillä, keskittyen vain omaan haluunsa liikkua musiikin tahdissa välittämättä sellaisista asioista kuin "miltä mä näytän", "tanssinko ´oikein´", "apua en pysty liikkumaan enempään liian tiukkojen tai lyhyiden vaatteiden vuoksi tai 15 senttisten korkojen takia, joiden kanssa pelkästään paikallaan seisominen tasapainossa on ihan tarpeeksi haastavaa. Täällä ihmiset olivat karsineet kaikki tiellä olevat turhakkeet kuten kengät tai ns. bilevaatteet pois, jotta mikään ei hidastaisi tai keskeyttäisi tuntikausien tanssimaratonia (yhtenä päivänä näin naisen, joka oli ottanut polvituet mukaansa ja kävi kesken tanssimisen pukemassa ne päälleen, jotta voisi jatkaa tanssimista!). Enkä nähnyt ainuttakaan huonoa tanssijaa, vaikka tanssityylien skaala oli aivan laidasta laitaan, mukanaan todella erikoisia tai suorastaan ihan vitun outoja tapoja tanssia, mutta kuintenkaan huonoa tai osaamatonta ei niiden satojen tamppaavien ihmisten seasta löytynyt. Ensimmäinen yö vilahti hetkessä ohi ja aamun valkeneminen pääsi yllättämään meidät istuskellessamme Chillialueella.

Perjantain aamupäivä kului nukkuessa (tai sitä yrittäessä) meidän omassa pikku matkasaunassa. Aamuyön ajan kosteutta kerännyt täyteen tupattu teltta oli suhteellisen nihkeä keskipäivän auringon porottaessa suoraan yläpuolella ja celsiusten kivutessa ulkona +33 asteen kieppeille. Olent edelleen  täysin vakuuttunut, että jos oltais kasattu kiviä teltannurkkaan ja heitetty sinne vettä, niin meillä olis ollut täysin toimiva ja paloturvallinen kiuas kivana lisävarusteena. Teltan tukalan kostean lämpötilan ja hapenpuutteen pakottamina ryömimme terassille röökille ja aamupalalle, jonka jälkeen perjantaipäivä kului siellä täällä haahuilessa, mun peseytyessä teltan ja pusikon väliin kyhäämässäni MacGyver -tyyppisessä (materiaalina sateenvarjo x2, kotinaru, pressu, pyykkipoikia ja telttaklipsejä) näkösuojaratkaisussa leirintäalueen pressusuihkujen petettyä mut ja infopisteellä norkoilessa laturipaikan toivossa. Joskus yhdeksän kymmenen aikaan illalla Metsästage avasi vihdoin ja viimein porttinsa ja lavan korkkasi Ozric Tentacles meidän korkatessa spessueväät. Euforisen tutkimusmatkailun yksi kohokohdista mun kohdalla oli hyvällä tavalla loputtomalta tuntuva tanssiminen Metsästagella esiintyneen Beardyn täysillä hakkaavan psyketrancen, uv-dekojen ja valoshown keskellä. Onni suosi meitä muutenkin perjantaina: löydettiin maasta yhteensä 15 euroa, joka sijoitettiin erityiseen matkamuistoon: maailman söpöimpään puiseen pikkupiippuun! Yön mentyä ohi taas aivan liian nopeasti, kömmittiin matkasaunaamme lepäämään

Lauantaina saatiin elämämme tilaisuus, mahdollisuus kokea sitä aitoa ja oikeaa. Todellinen once in a lifetime -tapaus. Tästä alkoikin täysin odottamatta yksi ahdistavimmista ellei jopa ahdistavin, kamalin ja terapeuttisin tapahtuma mun elämässä. Hetkittäin ihan oikeasti menetin jo uskoni tästä selviytymiseen, olin jo täysin varma etten ikinä palaa ennalleni ja mietin tehneeni nyt sen vihoviimeisen töppäyksen ja elämäni virheen, muistojen ja tunteiden jyllätessä armotta päälle samalla kun mielikuvitukseni piirsi hirveitä verkkokalvoilleni. Aivojeni vihdoin luovutettua ja muutaman tunnin levottomaan horrokseen heräsin sunnuntaipäivään edellisyön jälkitiloihin ja usean päivän täysillä painamisen aiheuttamiin voimalla iskeneisiin laskuihin ja uupumukseen. Liinalla oli aikamoinen kestäminen mun hirveissä äksyilyissä, tiuskimisissa ja muissa olotiloissa, ja olen vilpittömästi pahoillani käyttäytymisestäni. Paljon unta, ruokaa, pohdiskelua, itsetutkiskelua ja semiraskaan kotimatkan (oikeasti Heinola, mitä vittua?) sisältäneen useita päiviä kestäneen palautumisen jälkeen päädyin tämän postauksen heti alkuun kirjoittamaani julistukseen: olen kokenut koko loppuelämäni suunnan muuttaneen minuus -käsitteeni ankaran ravistelun parempaan, ja sen myötä tunnen olevani vapaampi kuin koskaan.

Reissuvihko osa 1: Kamppiteinejä ja Pedigree-reppuja

Sunnuntaiaamuna 20.7. nostettiin Liinan kanssa järkyttävän painavat rinkka ja epätoivoisesti edes jotenkin katu-uskottavaksi naamioitu kirkkaankeltainen Pedigreen mainosreppu selkään, otettiin Mäntyharju-tekstillä (varalla toki muitakin kaupunkeja, kuten Suomen Chicago: Lahti) varustettu liftauskyltti kainaloon ja suunnattiin suositulle liftauspaikalle Caribian lähelle joitakin kilometrejä ennen Helsingin moottoritien alkua. Innostuneina nostettiin kyltti ja peukalot pystyyn jäätävässä auringon paahteessa ja alettiin odottamaan edes jonkinlaista liikennettä. Sunnuntaiaamulla ennen kymmentä liikkeellä olevien autojen lukumäärä oli lähes mitätön, mutta tämä seikkailuseurue ei ihan tosta vaan heitä hanskoja tiskiin. Jonkin ajan päästä ensimmäinen auto pysähtyikin, mutta kyseinen keski-ikäinen rouvashenkilö typötyhjän kauppakassipuntonsa (en ole varma oliko se juuri Punto, mut semmonen samantyyppinen taloudellinen pikkuauto kuitenkin) pelästyi nähdessään, että meitä onkin kaksi, sopersi ettei kahta kyytiläistä mahdu hänen autoonsa ja kaasutti pois. Ehkä se pelkäs meidän valtaavan sen auton ja ajavan sillä auringonlaskuun hylättyämme hänet jonnekin tienposkeen. Kaikenlaisia ajatuksia kaksi tällaista viattoman- ja kiltinnäköistä tyttöä saakin aikaan. Suhteellisen pian rouvan pakenemisen jälkeen toinen auto pysähtyi ottamaan meidät kyytiin ja autosta noussut mies aiheutti täysin hyvänlaatuisen "Whaaaaaat" -reaktion. Pietarsaaresta kotoisin oleva viidenkympin ylittänyt täydellisen rusketuksen omaava mies, jonka äidinkieli oli ruotsi. Hieman huonoa suomea voimakkaalla ruotsalaisella ja virolaisella aksentilla puhuva raksamies, jonka suurinpiirtein joka toinen sana oli hyvin virolaisittain lausuttu saatana -sana. Äijä oli todella hauska tapaus kertoilessaan pieniä vitsinpoikasia erikoisella ja erittäin viihdyttävällä puhetavallaan. Ensimmäinen kyyti tuli päätökseen viidenkymmenen kilometrin jälkeen Salon ABC Piihovilla kuskimme tien kääntyessä Pietarsaarta kohti.

Pikaisen vessatauon jälkeen raahattiin meidän "pieni" omaisuus tienposkeen ja nostettiin kyltti (peukaloita unohtamatta) ojoon. Keskipäivän tulikuuman auringonpaisteen kärventäessä täydellä teholla ihoa pidettiin urheasti jo nyt kipeytyneitä käsiä ojossa, autojen vain kiihdyttäessä ohi ja kuskien pudistellessa päätä, peukuttaen ja muodostaen ääneen sanaa Mäntyharju (ikäänkuin kyseinen kaupunki sijaitsisi ulkoavaruudessa tms.). Koska kukaan ei tuntunut haluavan pysähtyä tai edes harkinnut hiljentävänsä, otettiin kamat kantoon ja siirryttiin suurinpiirtein puolen kilometrin päässä olevalle kaukoliikenteen bussipysäkille toivoen sen olevan otollisempi paikka saada kyyti. Ehdittiin juuri ja juuri bussipysäkin katoksen alle, kun taivas pimeni sekunnissa ja päätti tiputtaa mehevän ukkoskuuron meidän niskaan, pysäkin lattia suorastaan lainehti vedestä jota tuli taivaalta kaatamalla. Jatkettiin liftaamista osittain katoksen suojissa ja ehdittiin jo innostua kun eräs auto kaarsi pysäkille, tosin tämä auto hiljensi vain kiihdyttääkseen renkaat ulvoen karkuun hiukan ennenkuin ehdimme sen luo. Erittäin hauskaa pikku jäynää kaatosateessa käytännössä keskellä ei mitään liftaaville. Kengät märkänä ja sään kylmettyä reippaasti ihmisten vain kaasuttaessa ohi päätimme hypätä seuraavaan Helsinkiin menevään bussiin, vaikka 22e/naama Salo-Helsinki -väliltä on aikast suolanen hinta maksaa. Expressbussin lähestyessä Kamppia tajusin jopa surkuhupaisaksi laskettavan faktan ja jolle Liina nauroi antaumuksella loppumatkan kerrottuani tajuntaani iskeneen tosiasian: olen matkalla Helsingin ydinkeskustaan kirkkaan keltapunaisen Pedigreen (joo, ihan oikeasti. Se koiranruokamerkki.) mainosrepun kanssa, joka suorastaan kruunasi mun hiukan jo reissussa rähjääntyneen ulkomuodon ja sai mut toivomaan, että voisin kaivautua maan alle itseeni kohdistuvan myötähäpeän vuoksi. Nostaessani kyseisen huomioväreissä vaikuttavan ihanuuden bussin matkatavaratilasta ja suunnatessani askeleeni Liinan perään kohti Kampin ostoskeskusta aloin miettiä, että mitäs me nyt tehdään? Pyritäänkö kohti Lahdenväylän alkua jatkamaan liftaamista (jo tämän ehdotuksen ääneen lausumisen aikana molempien päässä toistui lause "Eiiiii vittu, meinataaksme ihan oikeesti raahautuu jonnekki Suomen Chicagoon johtavan tien alkuun ja luultavasti könöttää siel sit loppuilta", koska usko kyytien saamiseen oli ainakin mulla loppunut tuntikausia sitten) vai katsotaanko ihan vaan suosiolla Onnibussin aikataulut ja koitetaan tunkee itsemme sen kyytiin ja toivottavasti vielä edullisesti.

Molempien hermojen ja mielenterveyden säästämiseksi puhelimen netin osoiteriville ilmestyi pikavauhtia onnibus.com ja ostamaan lippuja. Saimme toki ostettua yhteensä kymmenen euron liput, mutta kivana bonuksena saatiin viettää koko päivä, ilta ja alkuyötäkin retkikamppeiden kanssa Kampin pihalla, koska Kuopioon suuntava bussi lähti vasta yöllä kahdentoista hollilla. Ja kyseisestä bussimatkasta sai vielä kivan pikku ongelmaratkaisutehtävän bonuksena, sillä Onnibussin ensimmäinen lähellä meidän määränpäätä oleva pysäkki sijaitsi Heinolassa ja seuraava pysäkki oli vajaan sadan kilometrin päässä Mikkelissä meidän määränpään, Mäntyharjun, ollessa kätevästi siinä puolivälissä. Liinan ihana mummi muuttui meidän ritariksi kiiltävässä haarniskassaan ilmotaessaan hakevansa meidät Heinolasta. Pitkät tunnit urpoina turisteina Narinkkatorin laidalla istuessa mun pikkuflunssa paheni koko ajan ja olo kävi huonommaksi. Jäätävän pitkä odotus, mutta onneksi siinä oli aikaa jopa odottaa bussia täysin väärässä paikassa: me istutaan kaukoliikenteen terminaalissa, vaikka meidän bussi lähti Kiasman edestä. Liinan tajuttua tämän pienen probleeman meidän bussin venaamisessa ja molempia kohdanneen minipaskahalvauksen jälkeen tossu nousi hyvin vikkelästi toisen eteen, koska telttailu Narinkkatorilla sen jälkeen kun Onnibussin takavalot vilkuttavat meille rannalle ruikuttamaan jääneille, ei aivan noussut yöpaikkatoiveiden top-listan kärkeen. Lopulta meidän piiiiiiitkä odotus päättyi ja pääsin vajoamaan kaksikerroksisen bussin yläkerran penkille jonkinlaiseen kuumehorrokseen. Meidän jatkoyhteyden Heinolasta, eli Liinan mummin auton, viimein kääntyessä mökin pihalle olin jopa valmis vähän itkeä tirauttamaan Liinan mummin kertoessa, että keittiössä odottaa lämmintä ruokaa, jonka jälkeen pääsemme kellahtamaan mökin pihalla sijaitsevan asuntovaunun sängylle. 

Ensimmäinen päivä mökillä meni multa ärsyttävästi lepäillessä, niistäessä suunnilleen kolmen minuutin välein ja yskiessä keuhkoja pihalle. Sain kuitenkin nauttia ihanasta ympäristöstä, kuten mielettömän puhtaasta ja suuresta järvestä, jonka rannalle mökki on rakennettu. Pääsin myös tutustumaan Liinan mielettömän mukaviin isovanhempiin, jotka tapasin ensimmäistä kertaa. Unohtamatta palettia hivelevää nautiskelua Liinan mummin ruokapöydässä! Miten mummit osaakin tehdä semmosta tietyn makuista ja törkeen hyvää kotiruokaa? Yksi mummien herkkuruokien salaisuus tosin paljastui meille: tuore lipstikka! Muut salaiset ainesosat taitaa ikävä kyllä jäädä vain mummien kansainväliseksi salaisuudeksi.

Tällä mökillä hermo lepää ja oltiin Liinan kanssa molemmat oikeesti tällaisen pienen hermoloman tarpeessa kaukana julkisivuremonteista, rikkinäisistä jääkaapeista (ja sinne mädäntyneistä ruoista, joita ei ole siivottu pois, koska kukaan ei uskalla avata jääkapin ovea sieltä tulevan hajupommihyökkäyksen takia, joka muljauttaa rautaisintakin vatsaa...), erimielisyyksistä ihmisten kanssa ja tunkkaisista kerrostaloluukuista, joissa apposen auki olevista ikkunoista huolimatta hiki roiskuu kuin Turkkilaisessa saunassa. Souturetki pienellä palkinnolla, joka odotti määränpäänä olevassa ihanassa pienessä kalliosaaressa, oli ehdottomasti mökillä vietetyn ajan kohokohta mulle, koska se muistutti kuinka paljon rakastan soutelua. Nuorempana soudin usein merellä Rymättylässä, parasta oli jos osui ruotsinlaivojen aaltoihin keinumaan. 

Kolmantena päivänä mökillä muhun iski jäätävä odotus ja pieni jännityskin, hyvä että pysyin housuissani koska seuraavana aamupäivänä meidän kesäreissu suuntasi koko loman kohokohtaa kohti. Täältä tullaan Metsäfestival 2014, ootko sä valmis meihin?