Lievä aivovamma

Noin puolitoista viikkoa sitten mun tie vei Tyksin T-sairaalan päivystykseen pyörryttyäni (syy edelleen mysteeri, lääkäri veikkasi verenpaineen heilahdusta) ja kopautettuani pääni aika kovaa kaaduttuani suorilta jaloilta selälleen Liinan olohuoneen lattialle. Päädyttyäni pyörätuoliajelulta hoitohuoneen sängylle, pääsin sydänfilmiin ja vasta viidennellä kerralla onnistuneeseen verinäytteen ottoon. Mitään ihmeellistä edellämainituissa ja lääkärin suorittamassa "seuraa sormea" -testissä ei ilmennyt ja diagnoosiksi tuli lievä aivovamma, joka paranee itsestään. Kyllä tähän umpiluupäähän saa aikast kovaa osumaa tulla, ennenku mitään pysyvää vauriota ilmestyy! Ja siellä oli kiva hoitaja pitämässä musta huolta, niin henkiinjääminen oli varmaa...

Kiirastorstaina pakattiin Liinan kanssa kaikki tarpeelliset (ja varsinkin ne tarpeettomat) kamat kasseihin, Vincentiä unohtamatta, ja suunnattiin pääsiäiseksi Rymättylään vahtimaan kissaa, kun vanhemmat lähti neljäksi päiväksi Latviaan nauttimaan keväästä. Ajatus minilomasta kyseisessä kahdentuhannen asukkaan saaressa tuntui houkuttelevalta, mutta hyvin pian taas muistin miksi 15-vuotiaana suoritettu pakeneminen Turkuun on tähänastisen elämäni kirkkaasti paras päätös. Pelkät tyhjän lapsuudenkodin seinät, ilman jokaisesta pikkuasiasta naputtavaa äitiä sekä hiljaa jurottavaa ja ihmeellisiä äksyilykohtauksia saavaa isää, saivat mun stressitasot nousemaan eksponentiaalisesti. Neljäntenä päivänä pelkäsin, että mun pää pimahtaa ihan oikeasti.

Vanhat maisemat sai mut myös palaamaan vanhoihin stressinkäsittelytapoihin, eli jääkaapin ovi tais olla enemmän auki kuin kiinni sen neljän päivän aikana. Pakastimestakin hävisi piparitaikinoita myöten kaikki herkutteluruoiksi laskettava, puhumattakaan kaapeista löydetyistä voileipäkekseistä, pähkinöistä ja suklaalevyistä. Leivottiin me pellillinen mokkapalojakin, josta ei jääny kuin murut lattialle jääkaapin eteen. Neljän päivän kaksin käsin ähmäämisen ja pahoinvoinnin jälkeen tervetullut paluu kevyeen ja ihanaan arkeen tapahtui kymmenen kilometrin lenkin ja 215 kcal päiväsaannin muodossa. Hiukan mässäilyputki vielä kummittelee kehossa ja mielessä, mutta olo on jo lähes sellainen kuin pitääkin, eli kevyt ja energinen. Tästä lähtee viimeinen rutistus ennen lopullisen tavoitteen (-60kg) saavuttamista, jonka tavoitettuani en enää ikinä, ikinä, ikinä palaa vanhaan.