Retkellä sumeaan tuntemattomaan,
ilman läpi leijuen.
Matkalla maailmaan huomaamattomaan,
itsensä tiedostaen.

Ennen hyppyä
tarkasta tämä varalta

Älä unohda pelastusköyden toista päätä kiinni sitoa.

Lievä aivovamma

Noin puolitoista viikkoa sitten mun tie vei Tyksin T-sairaalan päivystykseen pyörryttyäni (syy edelleen mysteeri, lääkäri veikkasi verenpaineen heilahdusta) ja kopautettuani pääni aika kovaa kaaduttuani suorilta jaloilta selälleen Liinan olohuoneen lattialle. Päädyttyäni pyörätuoliajelulta hoitohuoneen sängylle, pääsin sydänfilmiin ja vasta viidennellä kerralla onnistuneeseen verinäytteen ottoon. Mitään ihmeellistä edellämainituissa ja lääkärin suorittamassa "seuraa sormea" -testissä ei ilmennyt ja diagnoosiksi tuli lievä aivovamma, joka paranee itsestään. Kyllä tähän umpiluupäähän saa aikast kovaa osumaa tulla, ennenku mitään pysyvää vauriota ilmestyy! Ja siellä oli kiva hoitaja pitämässä musta huolta, niin henkiinjääminen oli varmaa...

Kiirastorstaina pakattiin Liinan kanssa kaikki tarpeelliset (ja varsinkin ne tarpeettomat) kamat kasseihin, Vincentiä unohtamatta, ja suunnattiin pääsiäiseksi Rymättylään vahtimaan kissaa, kun vanhemmat lähti neljäksi päiväksi Latviaan nauttimaan keväästä. Ajatus minilomasta kyseisessä kahdentuhannen asukkaan saaressa tuntui houkuttelevalta, mutta hyvin pian taas muistin miksi 15-vuotiaana suoritettu pakeneminen Turkuun on tähänastisen elämäni kirkkaasti paras päätös. Pelkät tyhjän lapsuudenkodin seinät, ilman jokaisesta pikkuasiasta naputtavaa äitiä sekä hiljaa jurottavaa ja ihmeellisiä äksyilykohtauksia saavaa isää, saivat mun stressitasot nousemaan eksponentiaalisesti. Neljäntenä päivänä pelkäsin, että mun pää pimahtaa ihan oikeasti.

Vanhat maisemat sai mut myös palaamaan vanhoihin stressinkäsittelytapoihin, eli jääkaapin ovi tais olla enemmän auki kuin kiinni sen neljän päivän aikana. Pakastimestakin hävisi piparitaikinoita myöten kaikki herkutteluruoiksi laskettava, puhumattakaan kaapeista löydetyistä voileipäkekseistä, pähkinöistä ja suklaalevyistä. Leivottiin me pellillinen mokkapalojakin, josta ei jääny kuin murut lattialle jääkaapin eteen. Neljän päivän kaksin käsin ähmäämisen ja pahoinvoinnin jälkeen tervetullut paluu kevyeen ja ihanaan arkeen tapahtui kymmenen kilometrin lenkin ja 215 kcal päiväsaannin muodossa. Hiukan mässäilyputki vielä kummittelee kehossa ja mielessä, mutta olo on jo lähes sellainen kuin pitääkin, eli kevyt ja energinen. Tästä lähtee viimeinen rutistus ennen lopullisen tavoitteen (-60kg) saavuttamista, jonka tavoitettuani en enää ikinä, ikinä, ikinä palaa vanhaan.

Luuseri, eikä suotta.

Päiviä, jolloin mikään ei onnistu
mahtuu mulla kaksitoista tusinaan.
Itsestänikö se suoraan johtuu,
vai olenko näiden olosuhteiden orja?
Vangittuna häkissäkö elän,
vai itsekö itseni ongelmiin vedän?
Luuserina tätä elämää nyhjään,
päiväni tunnista toiseen toimitan tyhjää.
Yhteiskuntaa ja geenejä tästä syytän.

Vaan yhtäkkiä ajatukseni herää:
onko tämäkin ihan vain mun omaa syytä?

Postikortteja reunalta

Odottelen kirjeitä Kelasta,
tilillä 0,75 euroa, sillä ei paljon juhlita.
Onneksi röyhkeydellä on hintansa,
kymppitonni mun hyväksi tällä hetkellä plussalla.

Jos haluat, ota vaan
36 euroa on siitä helvetin pieni hinta.

Vapaa nainen! (Ja muita uusia tuulia..)

Nyt voin ylpeänä kertoa kolmen vuoden vitkuttelun jälkeen olevani vihdoin vapaa nainen. Vapaa kulkemaan ilman pelkoa, että NE pysäyttävät ja vapaa tekemään ilman aikaisempien hölmöilyjen tuomaa lisämaustetta uusien hölmöilyjen rangaistuksiin. Vapaa viettämään raikulielämää!

Myös toisenlaisia uusia tuulia on tiedossa. Ollaan Liinan kanssa nyt plus- ja miinuspohdintojen jälkeen yhteistuumin (ja superinnostuneina!) päätetty luopua molempien yksiöistä ja alkaa etsimään yhteistä kotia. Ollaan kuitenkin viimeiset 5-6 kuukautta käytännössä katsoen asuttu kimpassa 30 neliöiden yksiöissä, eli ns. koeasuminen on suoritettu jo ja toimivaksi todettu. Jos kaksi ihmistä ei tee toisiaan seinähulluiksi tollasessa itsemurhaluukussa, niin tuskimpa se tulee eteen kun on ihanan iso kolmio omilla makuuhuoneilla käytössä. Pienenä lisäpotkuna juuri muuttopäätöksen tehtyämme vuokraisäntäni päätti ilmoittaa, että mulla on hyvin suurella todennäköisyydellä pakkomuutto edessä, koska asunto menee lähitulevaisuudessa myyntiin. Toki hän kohteliaasti tarjosi mulle mahdollisuutta ostaa tää luukku ennenkuin julkaistaan myynti-ilmoituksia missään, mutta multa ei nyt ihan taida löytyä 50 000 euroa takataskusta. Enkä kyllä muutenkaan ostaisi yksiötä itselleni, vaikka kyseessä oleva yksilö onkin suhteellisen sopuhintainen. Nyt siis alkaa armoton asunnonmetsästys ja toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että unelmien koti löytyy sopivassa aikataulussa meidän kukkaroillemme sopivaan vuokraan.
Hihii, en malta odottaa! Unelmakoti täältä tullaan!

Ps. Ostin ihan törkeen ihanan takin Gina Tricotista, kokoa 42! Aplodeja, aplodeja - hyvä minä!